Kun mahdottomasta tulee mahdollista – eli mitä yhteistä Posivalla ja Roger Bannisterilla on
Nuorempana olin innokas yleisurheilun harrastaja, erityisesti keskimatkat olivat oma juttuni. Tänäkin päivänä valmennan ajoittain nuoria juoksijoita kotiseudullani Helsingissä.
Vuosien varrella olen lukenut lukemattomia urheilijoiden elämäkertoja ja taustatarinoita – kertomuksia sitkeydestä, pettymyksistä ja hetkistä, jolloin mahdottomilta vaikuttaneet rajat lopulta rikottiin. Nämä tarinat ovat inspiroineet minua paljon, ja uskon, että niissä on oppeja, jotka ulottuvat kauas stadionien ulkopuolelle.
Urheilumaailma on täynnä suuria tarinoita, mutta yksi niistä on oma ehdoton suosikkini. Tämä ei ole tuore tarina – sillä on ikää jo yli 70 vuotta. Vuonna 1954 brittiläinen juoksija Roger Bannister teki jotain, mitä oli pitkään pidetty mahdottomana. Hän juoksi mailin alle neljän minuutin.
Kyse ei ollut vain suuresta urheilusuorituksesta – se muutti ihmisten käsityksiä perustavanlaatuisella tavalla. Tuohon aikaan monet asiantuntijat uskoivat aidosti, ettei ihmiskeho yksinkertaisesti kyennyt siihen. Monien mielestä kyse oli rajasta, jota ihmiskeho ei voisi koskaan ylittää.
Mutta kun Bannister ylitti tuon rajan, tapahtui jotain merkittävää. Este, joka oli tuntunut liikkumattomalta, katosi yhtäkkiä. Vain muutamassa kuukaudessa muut juoksijat seurasivat perässä. Nykyään saman haamumailin on alittanut jo yli tuhat urheilijaa. Mitä siis oikeastaan tapahtui?
On selvää, ettei ihmisen fysiologia muuttunut hetkessä. Evoluutio ei takuulla toimi niin nopeasti.
Ja vaikka välineiden, harjoittelumenetelmien ja valmennustiedon kehitys on viimeisen 70 vuoden aikana ollut valtavaa, sekään ei täysin selitä kehityksen nopeutta. Mutta asenteiden muutos sen sijaan selittää paljonkin.
Kun yksi ihminen osoitti, että se on mahdollista, muut seurasivat nopeasti perässä.
Mielestäni tässä on jotain hyvin tuttua.
Uskon nimittäin vahvasti, että ydinala on nyt lähestymässä samanlaista käännekohtaa.
Käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoitusta on vuosikymmenten ajan pidetty ydinenergian ratkaisemattomana kysymyksenä. Alan alkuajoista 1950-luvulta lähtien sekä kriitikot että kannattajat ovat kysyneet samaa asiaa: mitä meidän pitäisi oikein tehdä käytetylle polttoaineelle?
Suomessa olemme nyt siirtymässä teoriasta käytäntöön. Ja me Posivalla Olkiluodossa olemme loppusuoralla.
Vuosikymmenten tutkimus-, kehitys-, testaus- ja rakennustyön jälkeen järjestelmät ja laitokset alkavat olla valmiita. Kapselointilaitos maan päällä on käytännössä valmis ja sen yhteistoimintakoe on suoritettu onnistuneesti. Maanalaisten asennuslaitteiden testit ja valmistelut jatkuvat suunnitellusti, parhaillaan testauksia tehdään maanpäällisessä testihallissa, jonka jälkeen testit jatkuvat maanalaisissa tiloissa.
Meille Suomessa tämä on luonnollisesti historiallinen hetki. Mutta ei vain täällä Suomessa. Uskon vakaasti, että kyseessä voi olla myös koko kansainvälisen ydinalan käännekohta.
Sillä kun yksi maa osoittaa, että loppusijoitus voidaan toteuttaa turvallisesti ja vastuullisesti käytännössä, koko keskustelun sävy muuttuu.
Miten tähän päästiin?
Kuten Bannisterin mailissakaan, itse haaste ei yhtäkkiä muutu helpoksi. Geologinen loppusijoitus vaatii edelleen vuosikymmenten tieteellistä työtä, poliittista sitoutumista, viranomaisvalvontaa ja kansalaisten luottamusta.
Kaikki nämä elementit ovat nimittäin suorastaan välttämättömiä myös tuleville loppusijoitushankkeille. Mutta psykologinen raja muuttuu perustavanlaatuisesti siinä hetkessä, kun ensimmäinen onnistunut käytännön esimerkki on olemassa. Kun haastavasta onkin tehty mahdollista.
Kaiken keskiössä on lopulta luottamus.
Uskon rehellisesti, että ydinenergia perustuu luottamukseen enemmän kuin ehkä mikään muu toimiala. Luottamukseen toimijoiden ja viranomaisten välillä. Luottamukseen päättäjien ja kansalaisten välillä. Luottamukseen siitä, että pitkän aikavälin sitoumuksista pidetään kiinni sukupolvien yli.
Suomessa ja muissa Pohjoismaissa tätä luottamusta ovat vahvistaneet vakaat demokraattiset instituutiot, avoimuus ja avoin keskustelu.
Ydinenergian hyväksyttävyys on Suomessa tällä hetkellä historiallisesti erittäin korkealla tasolla. Lisäksi tunnen ylpeyttä voidessani sanoa, että samalla myös Posivan maine on viimeisimpien tutkimusten mukaan korkeammalla kuin koskaan aiemmin.
Nämä kehityskulut eivät ole sattumaa. Luottamus ei synny hiljaisuudesta. Avoin viestintä on ollut Olkiluodon alueen toiminnan ytimessä jo siitä lähtien, kun ensimmäisiä yksiköitä alettiin rakentaa 1970-luvulla.
Oikoteitä ei ole
Pohjoismainen lähestymistapa ydinenergiaan on aivan alusta asti perustunut yhteen keskeiseen periaatteeseen: vastuu ei pääty sähköntuotantoon, vaan sen on katettava koko elinkaari.
Tämä periaate on ohjannut loppusijoituksen kehittämistä vuosikymmenten ajan. Matkan varrella on ollut hetkiä, jolloin eteneminen on tuntunut tuskastuttavan hitaalta. Mutta alalla, jossa turvallisuus on ehdoton lähtökohta, oikoteitä ei ole.
Nyt loppusuora on kuitenkin lähestymässä.
Ja ehkä kaikkein tärkeintä maaliviivan ylittämisessä ei ole vain se, mitä se merkitsee Suomelle. Vaan se, mitä se osoittaa muulle maailmalle.
Kun mahdottomana pidetty asia on kerran osoitettu mahdolliseksi, muut seuraavat yleensä perässä.
Tämän toteutumista loppusijoituksen suhteen toivon vilpittömästi tulevaisuudessa näkeväni.
Kirjoittaja Ilkka Poikolainen on Posivan toimitusjohtaja. Tämä näkökulma-artikkeli perustuu hänen puheeseensa Tukholmassa järjestetyssä Nordic Nuclear Forum -tapahtumassa.
Kuvat: Tapani Karjanlahti ja Juha Poikola